Eli miten ratsastusurheiluun löytyisi lisää miehiä? Aihe ihan pakosti tunkeutui mieleeni kun näin tämän jutun… vaikka itse artikkeli, josta aihe lähti, ei ihan tuore enään olekaan. Tässä ensin se.
http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/maaseutu/poikia-ja-miehiä-houkutellaan-ratsastamaan-1.22948
Mistä miehet pitävät? Ja vaikka pitäisivätkin hevosista, niin mikseivät ne kunnollla (ainakaan helposti) innostu ratsastuksesta tai hevosharrastuksesta.
Esitämpä ensin muutaman, kieltämättä hyvin räikeästi yleistävän ja tasapäistävän ajatuksen miehistä… 😉 Mutta joku näistä saattaa kuitenkin osua myös kohdalle 😉
1.) Miehet pitävät toiminnasta, vauhdista ja vaarallisista tilanteista. Ratsastustaipaleen alussa saattaa kestää jonkun aikaa ennen kuin päästää kunnolla tähän vauhti osioon ja harvoin sittenkään ihan tavallisella ratsastustunnilla pääsee irroittelemaan. No esteratsastuksestahan miehet monesti juuri tämän takia pitävät, mutta ennen kuin pääsee hyppäämään miehen mieleen ”tarpeeksi isoja”, niin pitäisi olla hiukan kokemusta tai kunnon hevonen alla.
2.) Miehet eivät myöskään pidä käskytyksestä. Eikä ainakaan käskytyksestä joka tulee naiselta… vaan pitävät sitä epämiellyttävänä. Ja tämähän lähes jokaisessa ratsastuskoulussa asetelma taitaa olla? Tai sitten jos harrastusta aloittelee oman puolison hevosella, niin melkein vielä pahempi tilanne, kun neuvoja olis nöyrästi otettava vastaan omalta puolisolta.
3.) Miehet haluavat kaiken mahdollisimman nopeasti tai mieluummin heti. Ja esimerkiksi kouluratsastus ei taida olla helpoin laji, jossa edetä nopeasti. Ja etenemisen tulisi olla kuitenkin vähintään edes jotenkin laskettavissa tai käsin kosketeltavissa, jotta motivaatio pysyisi yllä.
4.) Miehet haluavat myös itse miettiä, miten joku asia olisi paras tehdä Ja perus ryhmäratsastustunnillahan tämä omien aivojen käyttö, omat kokeilut ja ideat eivät välttämättä ole oikein sallittuja. Miehet taitavat myös olla ikuisia pikkupoikia ja haluavat oppia leikin tai itse kokeilemisen kautta edelleen aikuisinakin. Me naiset kun mielellämme opettelemme asiat kirjoista ja yritämme noudattaa ohjeita tarkasti, niitä sen enempää kyseenalaistamatta. Pikkupoikakin usein kuitenkin kokeilee itse, ennen kuin uskoo, että esim. kielletty asiaa ei olisi ehkä kannattanut kuitenkaan kokeilla.
5) Miehet eivät myöskään halua tuntea itseään kömpelöiksi tai kokea alemmuudentunnetta kavereihinsa nähden. Ja aloittelija hevosenselässä saattaa usein kokea joutuvansa nöyrtymään, ettei vielä ole aivan yhtä kokenut kuin kanssaratsastajansa. Tämä ei välttämättä kaikille naisille ole niin kovin vakava paikka tai naiset eivät ajattele asiassa olevan mitään ongelmallista, kuin mitä se miehen itsetunnolle saattaa hyvinkin olla. Tai miehethän monesti ajattelevat osaavansa asian kun ovat kerran kokeilleet tai nähneet miten homma tehdään. 🙂
6) Sitä paitsi jos miehet kokevat pahasti olevansa naisten tontilla tullessaan tallille, saatta motivaation löytyminen olla vielä vaikeampaa. Miehet pitävät hallinnan tunteesta tai tykkäävät toimia itsenäisesti omalla ”reviirillään” ja alueellaan. Eli tallinkin pitäisi tuntua edes jotenkin luonnolliselta toiminta-alueelta myös miehelle.
Sori tosiaan nämä räikeät yleistykset, mutta ne ovat nyt tämän aiheen kannalta välttämättömiä. Koittakaahan kestää! En tarkoita pahaa… 🙂
Itse sain aikoinaan (muutama vuosikymmen sitten) poikaystäväni (joka muuten oli myös astmaatikko) innostumaan hevosista enemmän, kun houkuttelin hänet kanssani treenaamaan hiihtoestekilpailuihin. Hommasta tuli heti mielekästä ja siinä oli riittävästi tekemisen meininkiä ja vauhtia. Ja lisäksi silloisella tallilla oli myös mahdollista ajaa hevosella reellä pitkiä matkoja maastoissa ja itselläni oli silloin juuri siihen puuhaan sopiva hevonen käytössäni. Joten itseasiassa, muuten yleisesti eläimistä pitävää, kaveria ei ollut kovinkaan vaikeaa houkutella tuolloin tallille mukaan. Hiukan zyrtec:iä ja vietettiin yhdessä hauska talvipäivä. Pääasiahan oli varmaan, ettei tarvinnut värjötellä kentänreunalla seuraamassa tapahtumaa, missä ei ole asiaan paremmin vihkiytymättömälle todellakaan mitään seurattavaa. Ja näillä toimilla sai yllättävästi lisää ymmärrystä ja hyväksyttävämmin aikaa omalle harrastukselle, vaikka toinen ei varsinaisesti lajia harrastanutkaan.
Nykyisen mieheni kanssa aloitimme valjakkoajolla. Tapaamisemme aikoihin, olin juuri alkanut kilpailemisen valjakkoajossa ja miestä ei ollut kovin vaikeaa houkutella kärryjen kyytiin groomaamaan. Itse asiassa hänellä oli tyttöserkkujensa kautta entuudestaan myös jonkin verran harrastuksesta pohjia muutamalta vuodelta ratsastuskoulusta. Ja valjakkoajossa riittää tapahtumaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja itseasiassa groomaaminenkin on sellainen tekniikkalaji, että hyvä groomi saa myös työstään arvostusta ja kiitosta. Ja näin kävi myös miehelleni, jonka groomaaminen vei ulkomaille Saksaan ja Keski-Eurooppaan asti Suomen maajoukkueen matkassa sekä muun muassa myös Hartwall areenalle näytösmaaotteluun. Ja mitä korkeammalle ja nopeammin harrastuksessaan pääsee etenemään, niin homman mielekkyyttä ei enään tarvitse liiemmin pohtia. Miestenhän pitäisi olla kaikessa hyviä mahdollisimman nopeasti tai mieluumin heti. Ja niin nälkä kasvoi syödessä ja samaa tahtia myös hevosten määrä ruokakunnassamme… 😉
Lisäksi ajo-opetuksessa, varsojen kouluttamisessa, mieheni apua osattiin myös sopivasti arvostaa. Isokokoinen, vakaa ja rauhallinen tyyppi oli varsin toivottua seuraa liinan päässä, kun valjakkotallilla opetettiin vuosittain joukko nuoria orivarsoja tai muita epävakaisia otuksia kärryjen eteen. Ja kohottaahan sellainen hyvin myös itsetuntoa ja mielenkiintoa kehittyä eteenpäin tehtävissä. Samalla tavalla astutuspuuhat olivat myös sellaisia, missä aina miestäni pyydettiin mukaan kuvioon. Innostuneita poikia kuljettamaan ja taluttamaan… Ehkä miehet myös ymmärtävät orien sielunelämää paremmin kuin naiset? Ja onhan se aika karua puuhaa…;) Ja sitämyöten laidunten rakennus, orien laitumelle päästäminen ym… Ei tarvinnut siis myöskään kokea kokemattomuutta, vaan oli selvästi toivottu apuvoima ja hyväksytty tasavertaisen tallikuvioissa. Ja käänteisesti yht´äkkiä huomasin tuolloin mieheni viettävän suurimman osan kesälomastaan ja viikonlopuistaan talleilla, noissa edellä mainituissa puuhissa sekä kisoissa groomaamassa ulkomaanmatkalla, niin että koin homman jopa vähän ärsyttävänä. Hikoilinhan itse tuolloin sen ajan (opiskelija kun olin ) kesätöissä kaupungissa… 🙂
Lisäksi ”valjakkopiireissä” pyörii paljon muitakin miehiä. Ei tarvitse olla yksin tai outo, vaan viihtyy varmasti paremmin vertaisia. Miehiä on lajin parissa niin kilpailijoina, kuin groomeina, mutta myös muissa puuhissa. Lajiin kuuluu myös paljon tekniikkaa, esteiden rakentamisessa tarvitaan miehiä ja isoja koneita, lisäksi on kärryjä joita virittää ja huoltaa jne. Ja tästä johtuen ehkä (olen pistänyt merkille), että lajin kilpailuissa onkin yleisesti ottaen aika kiva ja rento meininki. Sopiva sekoitus molempaa sukupuolta on vain tervehenkistä ja toivottavaa. Ja voisi tehdä monella tapaa hyvää myös monessa talliyhteisössä…
Mutta ok! Tiedän etteivät kaikki halua ajaa valjakkoa… 🙂 Mutta ei hätää…
Ajattelinkin juuri siirtyä toiseen mieliaiheeseeni eli Working Equitationiin. Uskoisin että se on laji, johon ei ole kovin vaikeaa koukuttaa miehiä mukaan. Ensinnäkin se on jo itsessään laji jonka kilpailuita on mielenkiintoista seurata. On tekniikkaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. 🙂 Mutta vaikka Suomessa ei noita lajin kilpailuita ihan vielä oikeastaan olekaan, niin jo sen harjoittelukin on jo valtavan hauskaa. Ja uskon että lajista löytyy riittävästi mielenkiintoa ja mielekkyyttä myös joidenkin kouluratsastusliikkeiden harjoitteluun tai oikeastaan harjoittelu ei edes tunnu niin monotoniselta harjoittelulta vaan lajissa oppii ikään kuin leikin ja kokeilun kautta paremmaksi huomaamattaan. Ja mikäs sen paremmin sopisi miehille, kuin pieni ”kikkailu” tai vauhdikas kilpahenkinen leikki 😉
Oma mieheni on ollut kiinnostunut lajista jo kauan. Jopa kiinnostuneempi alunalkaen kuin minä! Katseli aikoinaan useita vuosia sitten ihmeellisellä innolla lajin videoita netistä ja kävi vuosittain Golegassa nimenomaan työratsastuskilpailuita seuraamassa. Ja yritti töniä minua lajin harjoitteluun kaikin tavoin. Osti perinnesatulankin ja kaikennäköistä muuta rekvisiittaa aiheeseen liittyen…:) Ja en itse oikein alkuun ymmärtänyt hänen hehkutuksiaan tai intoaan. Satulakin seistä törötti kaappien päällä käyttämättömän…Ajattelin että vaikka onkin taidokasta ja hienonnäköistä menoa, niin ”ompa tyhmä yksin harjoitella ja olla vähän outo” täällä (meidän tallilla) esteratsastajien maailmassa (huom! Vastaavasti niin kuin yksinäinen miesolio jollain talleilla saattaisi kokea olevansa).
Ja toinen konkreettinen esimerkki tulee tallilta, jossa Zambujo nyt asuu. Siellä olen nykyisin rakentanut radan maneesiin muutaman viikon välein. Ja tallillamme on siis vain yksityisiä hevosia, paljon estehevosia, muutama koulupainoitteinen hevonen. Erästä hevosta siellä ratsastaa silloin tällöin myös hevosenomistajan mies, joka omien puheidensa mukaan ei ole kovin kauaa vielä ratsastanut. Eräänä lauantaiaamuna hän uskaltautui mukaan WE-treeneihini ja kokeili erilaisia esteitä. Ja oli asiasta heti selvästi todella innostunut. Hän sanoi jopa että ”ekaa kertaa tässä lajissa on jotain mieltä” tai siis, että onhan se ”tavallinen ratsastuskin ihan kivaa”, mutta muisteli vertaukseksi erästä tallimme leikkihenkistä pikkujoulukilpailua, johon otettiin mukaan myös avec:it. Eli kaikilla ratsastajilla, jotka kisaan (jossa oli pieniä esteitä ja muita tehtäviä) piti olla myös avec. Eli joku puoliso tai muu vastaava kumppani kilpailuparina. Rata piti selviytyä yksin tai avustajan kanssa ja kilpailun voitti se, joka sai parhaan yhteistuloksen, mikä laskettiin molempien puoliskojen suorituksista. Avainsanana rento, leikkisä mieli sekä vaihtelevat tehtävät, jotka toivat tilanteisiin jännitystä ja hauskuutta. WE voisi lajina tarjota vastaavasti tätä hauskuutta.
No nyt tämä kyseessä oleva mies on kuulemma jo ostanut lajin oppaan eli sen kirjan jota täälläkin suosittelin aikoinaan eli kirjan jota myydään myös Suomessa kirjakaupoissa. (Löytyy blogini kategoriasta kirjat) Ja Ruotsissahan laji on jo levinnyt laajalti ratsastuskouluissa monipuolistuttamaan ratsastuksen harjoittelua ja tuomaan vaihtelua siihen perusuralla ravaamiseen… Mutta näen lajin mahdollisuudet ennen kaikkea myös hyvin miesystävällisenä lajina! Ja lajin ehdottomat huiputhan maailmalla kansainvälisestikin ovat kaiketi aika pitkälle miehiä. 🙂
Ja palatakseni vielä vähän omaan mieheeni… 🙂
Blogiani lukeville ei tietenkään tule yllätyksenä, kun kerron että olemme mieheni kanssa jo yhdessäkin noin kymmenen vuoden ajan ravanneet ratsastamassa Portugalissa. Ja tämä liittyy myös tähän aiheeseen olennaisesti… Siellä hyvin koulutetuilla ja mukavaliikeisillä hevosilla miehenikin ratsastaa mielellään. Kotona Suomessa ei niinkään koska meillä on näinä vuosina ollut paljon nuoria hevosia, miehelläni on selkäongelmia. Ehkä osaltaan ne koulutetut hyvät hevoset tai pehmeät liikkeet tai ehkä lämmin ilma ja yleisesti rennompi tunnelma ovat osaltaan saattaneet innostaa ratsastamaan vain lähes pelkästään noilla matkoilla. Mutta ratsastustunneilla Portugalissa on myös sellainen selkeä etu (etu suhteessa ratsastuksen opetuskulttuuriin täällä), että siellä kehitystä ei jarruteta. Eli tarkoitan täälä sitä, että monesti siellä on annettu mahdollisuus kokeilla tehdä asioita, joita ei välttämättä ole täydellisesti valmis vielä tekemään. Mutta siis saa kuitenkin kokeilla, jotta tietää mihin ollaan etenemässä. Ja se, että saa kokeilla, luo motivaatiota ja saattaa auttaa myös ymmärtämään ”miksi joku apu annetaan jossain muussa helpommassa liikkeessä jollain tapaa” kun tietää mihin muuhun asiaan sama apu mahdollisesti myöhäisemmässä vaiheessa tai jossain toisessa liikkeessä, vaikuttaa. No tämä ei tietenkään koske vain miehiä vaan myös naisia. Mutta tätä myöten palaan jälleen ajatukseeni, etteivät miehet halua vain toteuttaa annettuja käskyjä. Ja jos ja kun he tietävät miksi joku asia kannattaa tehdä tietyllä tavalla, niin tekevät he sen paljon mieluummin. Ja luo se myös haluja oppia tai toteuttaa annettuja ohjeita. Miehet haluaisivat tietenkin mielellään oppia itse ilman, että tuntisivat itseään jotenkin kömpelöiksi, aloittelijoiksi tai käskytettäviksi.
No maastatyöskentelystä on tullut miehelleni vuosien myötä (ja nuorien hevostemme myötä) mielekäs osa-alue, jossa hän on päässyt sekä kehittämään, tekemään itse, kokeilemaan ja oppimaan ilman, että asiaan liikaa puututaan. Ja ohjausta hän on saanut ja mielelläänkin ottanut vastaan valmentajiltamme. Ja tässä tapauksessa toisilta miehiltä :).
Ja mikä vielä parempi! Maastatyöskentely on myös osa-alue, jota minä en meidän perheessä ”hallitse” tai siis en ainakaan ole millään tavalla häntä siinä parempi. Tämähän saattaa miehelle myös joskus olla koetinkivi tekemisessä. Koska miehethän ovat usein myös aika kilpailunhaluisia. Ja se on myös hevosemme ja hänen yhteinen oma juttunsa jossa he etenevät (hänen työskentelynsä hyödyttää osaltaan myös minua ratsastuksessa). Ja toisaalta hän myös on sekä saa oikeutetustikin kokea olevansa tällä tietyllä osa-alueella aika lahjakas. Mikä tietysti jälleen vain kasvattaa motivaatiota ja homman mielekkyyttä entisestään.
Ja mikä parasta, itse koen hyötyväni siitä, etten ole ainoa jonka harrastukseen kuluu paljon aikaa ja rahaa. Vaan näillä keinoilla voin aina puolustautua, että ”sehän on meidän yhteinen juttu ;)” Jolloin perheen taloudesta hevoseen kuluvat varat on paremmin perusteltavissa… 😉
Vaikka ei se aina ihan niin hyvä juttu ole ollut että molemmat harrastavat samaa lajia…;) Kieltämättä pientä hiertoakin on välillä ollut. Mutta yleisemmin koen vain hyötyväni yhteisestä harrastuksestamme. Onhan tämä tosiaan suhteellisen hallitseva ja määrittävä tekijä meidän perheessämme. Ja hyvä näin! 🙂
Passion for riding 