Huomenta!
Mitenkähän paljon ihminen saisikaan aikaan, JOS saisi nukkua? Meidän muksut nukkuivat pitkästä aikaa kaikki putkeen 12 tuntia heräämättä tai edes ääntelemättä. Tai siis empä ole ihan varma onko tätä koskaan aikaisemmin tapahtunut. Kaikki ovat ihan hyviä nukkujia, mutta kun niitä on kolme, niin kyllä meillä yön tunteinakin riittää tapahtumia. Itsekin nukuin noin 9 tunnin yhtenäisen pätkän, jonka jäljiltä ihan mahtavan energinen olo! Wau! Ehdin jo lukea tässä aamukahvilla perjantaisen Hevosurheilun sekä viimeviikon Hippoksen.
Pari juttua jäi mieleen erityisesti.
Juttu Hippoksessa Apassionatasta oli yllättävän laaja ja monipuolinen. Ja alkoi melkein hiukan harmittamaan se, etten tänä vuonna päättänyt mennä katsomaan show:ta. Olin ajatellut, että jätän väliin, koska liputkin ovat suht tyyriitä ja joinain vuosina olen ollut jopa hiukan pettynyt show:n ohjelmaan ja tasoon. Luulen, että olen nähnyt esityksen Suomessa noin 5 kertaa ja on kyllä ollut joitain huikeitakin vuosia. Ekalla kerralla muistan henkeni lähes salpaantuneen ohjelman alussa valkean oriin laukatessa yksinään lavalle ja tehdessä piruetteja takajaloillaan. Ja kaikki ne valot ja efektit! Vieläkin tulee kylmät väreet kun muistelen sitä hetkeä. Myöhemmin show on ehkä hiukan toistanut itseään, mutta on toki muitakin hienoja muistoja jäänyt. Ystäväni Charlotten esiintyessä show:ssa useampi vuosi sitten, saimme käydä myös takahuoneen puolella. Se oli mielenkiintoista! Erityisesti ihmettelin verryttely kenttää, joka oli noin yhden juoksutusympyrän kokoinen lämpäre hiekkaa, jossa koko jengi show:n aikana verrytteli hevosiaan. Se on kyllä suoritus verrytellä siinä ja painella sitten suoraan suuren yleisön eteen esittämään korkean koulun liikkeitä. Vaatii kyllä todellista ammattitaitoa! Itselläni on vaikeuksia maneesissa, kun siellä on useampi kuin 4 ratsastajaa saman aikaisesti… Mutta sinäkin vuonna esitys tosin oli minulle lievä pettymys ja Charlottekin kertoi jälkeenpäin suurista vaikeuksista, joita ryhmällä oli ollut. Show: n huipennuskin, flyygelin päällä tanssiva hevonen, jäi siinä näytöksessä väliin. Kieltämättä mulla on ehkä ollut huonoa tuuria näytösten suhteen. Ja aina kun olen jättänyt väliin, ystävät ovat kehuneet sitä. Ehkä ensi vuonna sitten uudella onnella!
Toinen mielenkiintoinen juttu oli se, että Carlos Manuel Lucas Lopes oli käynyt Suomessa valmentamassa kilparatsastajia… No minullehan ei ole uutta, että Portugalista löytyy ”hyviä ukkoja” valmentamaan Suomeen. Nimimerkillä ”kokemusta on :)… Mutta mikä eritoten herätti pohtimaan, oli ajatus, jonka Antonio do Vale (Suomessa asuva portugalilainen ratsastaja, joka edellisen oli kutsunut Suomeen) lausui haastattelussa ääneen. ”Suomalaisilla on hyviä hevosia ja vahva perusratsastustaito… mutta heiltä puuttuu kuitenkin uskallusta viedä kilparatsastusta seuraavalle tasolle… ja suomalaiset osaavat hyvin perusasiat, mutteivat sen jälkeen siirry eteenpäin.” Ajattelin, että TOI ON NIIN TOTTA! Samaa asiaa on oma valmentajani Rodrigokin useaan otteeseen täällä ollessaan miettinyt erilaisia ratsukoita opettaessaan. Ja hups, noin vaan, jo muutamalla tunnilla ratsukot ovat kokeilleet uusia juttuja ilman suurempia ongelmia… ja uusia ja uusia…
Onko se joku perfektionismiin liittyvä luonteenpiirre, ettei uskalleta kokeilla uusia vaikeampia asioita kunnes edelliset on hallussa täydellisesti… ja tuleekohan sitä täydellistä päivää ikinä? Ja kenellekään oikeesti? Ja siis jotenkin tuntuu, että ehkä ihan kaikki valmentajat Suomessa eivät itsekään ole edenneet kuin tietylle tasolle ja kokonaiskuva ajattelusta pidemmälle etenemisestä vain puuttuu. Vai miksi sitten hannataan? Tai jotenkin lykätään kehitystä…Tietty onhan kaikilla omat rajoitteensa ratsastuksen suhteen ,mutta aina se ei tunnu olevan ihan siitäkään kiinni. Ihan kuin kehitys olisi oikeutettua vain toisille…? Hmm? Kuitenkin tämä asia on varmaan petraantumassa osin ulkomaisten valmentajien, joita Suomessa on nykyisin jo paljon ihan tavallisten ratsastajienkin ulottuvilla, kuten myös ihan muutenkin kehityksen edetessä. Perusasioden hallinnan puolesta liputan kyllä, mutta aina on uskallettava myös pois omalta mukavuusalueelta, jotta kehitystä tapahtuisi. Henkilökohtaisesti ratsastaminen Portugalissa ja portugalilaisten valmentajien johdolla on antanut minulle ihan uudenlaisia tavoitteita ratsastajana. Uskallan jo sanoa ääneen, että ”tavoitteenani on ratsastaa omalla hevosellani kaikki GP-liikkeet omalla hevosellani tai enemmänkin”… ja olenhan vain harrastelija 🙂
Ja olihan noissa lehdissä kaikkea muutakin kivaa ja hyvää juttua, mm. kasvatuksesta ja ratsastuspilateksesta, mutta tää tarina alkaa paisua ihan käsistä. Pääasia että olin virkeä ja sain lukea lehdet ihan rauhassa. Nyt ajattelin lähteä tallille ja vielä päivänvalon aikaan! Tällaisia aamuja lisää kiitos!!
Passion for riding 